Olen niin pohjattoman huono, etten tule koskaan kelpaamaan kellekään. On tämä masennus, on nämä riippuvuudet ja nämä krempat. Mutta entä jos kyse ei ole pelkästään sinusta ja siitä, ettet ole yrittänyt tarpeeksi?
Muistatko vielä vanhan kunnon matopelin? Sen, jossa piskuinen käärme seilaa kännykän ruudulla ja syö omenoita. Jokaisen suupalan jälkeen epeli kasvaa pituutta, ja lopulta sen pitää vääntyä melkoiselle mutkalle, jotta se mahtuisi liikkumaan. Mutta miten ihmeessä tämä peli liittyy parisuhteeseen?
Pelottavinta on suostua todelliseen yksinäisyyteen.
Suostua itsensä kuulemiseen, näkemiseen, tuntemiseen ja tukemiseen.
Silloin yksinäisyys alkaa muuttaa hitaasti muotoaan.
Viheliäisestä vastustajasta aidoksi ystäväksi.
En luota näihin ihmisiin.
Kolkkoihin kuoriin.
Jotka on jäydetty tyhjiin.
Viimeisimmät kommentit