Hain henkisyydestä apua ihmissuhteisiin ja munasin

| elo 28, 2018

Kuuntelin tyrmistyneenä sitä, miten toinen kertoi ettei halunnut muuttaa yhteen. Siis ollenkaan. Ei minkäänlaista saumaa edes tulevaisuudessa.

Eikä hän halunnut nukkua vieressäni, koska ei olisi saanut unta, kun samassa tilassa on muita ihmisiä. Ei siis yhteisiä lomamatkoja eikä festarireissuja. Ei yhteisiä unenpöppöröisiä aamuja.

Mutta jäin suhteeseen, koska en ollut aiemmin tavannut ketään, jolta opin niin paljon. Maailmasta, ajattelusta, kaiken kyseenalaistamisesta. Se tyydytti uteliasta luonnettani niin paljon, että olin valmis uhraamaan haaveen parisuhteesta, joka olisi vastannut toiveitani.

Vai olinko sittenkään? Toivo jäi kytemään jonnekin pinnan alle, samoihin vesiin upotetun surun ja pettymyksen kanssa.

Ehkä henkisyys tuo rakkauden elämääni?

Tuli ero ja pari vuotta myöhemmin toinen mies. Karismaattinen, määrätietoinen, vapaudenhaluinen. Siihen aikaan olin jo ymmärtänyt, mikä hankalissa parisuhteissani oli yhteinen tekijä: se olin minä. Ongelmat eivät katoaisi kumppania vaihtamalla, minun oli mentävä itseeni.

Olin vastikään löytänyt self-helpit ja henkisyyden. Siellä kerrottiin, että elämäsi tärkein ihminen on se, jonka näet edessäsi. Että sinun tulee vain hyväksyä kaikki, täysin ehdoitta. Ja että ajatuksesi ja tunteesi eivät ole totta.

Katsoin läpi sormien sitä, kun mies monet kerrat myöhästyi tai perui tapaamisemme, koska hänen omat luovat projektinsa eivät piitanneet aikatauluista. Sehän opetti minullekin joustavuutta.

Nielin katkeruuteni ja kerroin itselleni, että minun on vain oltava rakkaudellisempi ja hyväksyvämpi, kun hän sanoi mieluummin viettävänsä juhannuksen äijäkaveriporukassa kuin kanssani kahden mökillä.

Kun hän kertoi haluavansa tapailla muitakin, mutta että ei soisi samaa iloa minulle, tilanne tuntui minusta tavattoman epäreilulta. Mutta hän ei olisi halunnut jatkaa kanssani olemista, jollen olisi tähän ehtoon suostunut. Onneksi olin henkisistä opuksista oppinut, että näinkin kohtuuttomassa asetelmassa piilee jokin oppiläksy ja mahtava mahdollisuus opetella hyväksyntää.

Ja sitten opettelin. Ulospäin annoin hymyilevän vaikutelman siitä, että olen niin vahva ja henkisesti valveutunut, että tämäkin  vaatimus on ok.

Kun olin yksin, taistelin itkua ja ahdistuksen aaltoja vastaan. Olihan minun tehtäväni täällä tarjota ehdotonta rakkautta täällä kaikille sitä tarvitseville! Kipu oli osoitus siitä, etten vain ollut vielä valmis.

Löysin elämäni tärkeimmän ihmisen

Monta vuotta ja monta osumaa myöhemmin karu totuus alkoi valjeta minulle: olin sivuuttanut erään tärkeän kriittisen tekijän tässä henkisyyden ja hyväksynnän yhtälössä. Olin jatkuvasti etsinyt vikaa itsestäni ja tehnyt parhaani sopeutuakseni ja taipuakseni ulkoisten olosuhteiden mukaan.

En ollut antanut tilaa itselleni ja sille mitä todella olin. En omille inhimillisille tunteilleni enkä tarpeilleni. En ollut antanut edes mahdollisuutta sille, että voisin tulla rakastetuksi niin ”vääränlaisena” ja keskeneräisenä kuin olin!

Eräs käänteentekevä hetki oli, kun totesin puhelimessa silloiselle kumppanilleni ennen suunniteltua tapaamistamme, että: ”Mulla on ollu vähän huono päivä, ahistaa ja oon väsyny. En ehkä oo ihan parasta mahdollista seuraa nyt.” Ja hän vastasi, että: ”Ei sun aina tarvii olla parhaimmillasi. Mä voin haluta viettää sun kanssa aikaa silti.”

Suhteessa voikin olla kaksi tasa-arvoista (joskaan ei välttämättä tasapainoista) ihmistä kaikkine haluineen ja tarpeineen. Saan olla vaiheessa, sekaisin, sotkuinen, itkuinen – ja jopa vihainen. Jopa sen toisen seurassa. Ja niin saa hänkin olla.


Mitä muuta opin henkisellä tiellä toilailustani?

Nämä opit liittyvät elämään yleensäkin, eivätkä rajoitu pelkästään ihmissuhteiluun.

Kaikki opit ja tarinat eivät toimi kaikille ja joka hetkessä. Jos olet yliherkkä empaatikko, sinulle on hyödyllisempää vahvistaa omaa egoasi ja itsetuntoasi ennen kuin lähdet sitä kaikessa henkisyydessäsi sivuuttamaan. Voit esim. kumppanisi kanssa oleillessasi pohtia, mitä kaipaat itse kaikkein eniten kyseisellä hetkellä – ja ehkä jopa lausua toiveesi ääneen. Jos puolestasi olet isolla egolla varusteltu määräilijä, sinulle toimiva harjoitus on asettaa välillä muiden tarpeet etusijalle, esim. kysymällä mitä toinen tarvitsee juuri nyt.

Henkisistä opetuksista ja self-helpistä voi olla hyötyäkin. Kunhan löytää ne itselleen toimivimmat lähestymistavat ja työkalut. Viisaat opettajat pyrkivät parhaiden kykyjensä mukaan herättämään meitä siihen, että ihmiskokemuksestamme löytyy myös arkisten aistihavaintojen tuolla puolen olevia autuuden ja rakkauden tiloja. Niiden tavoittaminen on paitsi mukavaa, niin se voi olla myös melkoinen voimavara.

Psykologiaa ei voi ohittaa, ja sen tuntemus tuo ymmärrystä. Niin pitkään kun meillä on mieli, tekee sen liikkeiden tiedostaminen ja ymmärtäminen elämästä helpompaa. Mielestähän suurin osa lymyää tiedostamattomuuden verhon takana. Tuo tiedostamaton osa on se, joka eniten toimintaamme, tunteitamme ja ajatuksiamme ohjaa. Mitä enemmän tunnistamme mielen metkuja, sitä helpompi niihin on ottaa etäisyyttä – ja tehdä parempia valintoja niin elämässä kuin ihmissuhteissakin.

Oletko joskus ihmetellyt taipumustasi ihastua aina tietyllä tavalla hankaliin tyyppeihin? Kuten vaikkapa niihin, joilla on sitoutumiskammo tai jotka ovat liian takertuvia tai ailahtelevaisia? Seuraavassa tekstissä selitän psykologiselta kantilta, miksi sydämemme hypähtelee välillä ei-niin-toivottuihin suuntiin.

PS. Tekstissä käyttämäni esimerkkitarinat perustuvat tositapahtumiin, mutta eivät ole täysin tosia.