Mitä tehdä, kun jumitus iskee tärkeän tehtävän edellä?

| joulu 11, 2016

Tuo kysymys ei ole jättänyt minua vieläkään rauhaan, vaikka vastaus siihen tuntuu itsestään selvältä. Annahan kun kerron.

Opiskelu tökkii

Kun opiskelin Teknillisessä korkeakoulussa, tenttikaudet olivat pahinta mitä tiesin. Koin usein lamaannuttavaa ahdistusta lukemisen aloittamisen edessä. En vaan pystynyt aloittamaan ja romahdin. Olen puhunut tästä toistuvasta hankaluudesta joidenkin kanssa, mutten ole saanut ymmärrystä osakseni. ”Sen kuin vain aloitat ja teet, ei se ole niin vaikeaa.”

Mutta minulle se oli. Ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tuntui, että minun ja tekemisen välissä istui näkymätön, läpäisemätön muuri. Niinä hetkinä usein päätin skipata joulun tenttikauden ja hypätä kelkkaan vasta uusintakierroksella tammikuussa.

Koetin hakea syitä lamaantumis-ilmiölle. Ensinnäkään, en ole koskaan ymmärtänyt nippelitiedon pänttäyksen merkitystä. Toisekseen, osapuilleen 80% kursseista, joita opintosuunnitelmaan kuului, ei yksinkertaisesti kiinnostanut minua. Ne piti suorittaa, jotta pääsisin opiskelemaan muutamaa hassua pääaineen kurssia, jotka olivat kiinnostavia. Voi olla, että syksyn kova suoritustahti oli vienyt mehut eikä energiaa enää riittänyt ylenpalttista tahdonvoimaa vaativaan ponnistukseen.

Kaikkein pahinta oli kuitenkin joutua yhä uudestaan nokikkain sen seikan kanssa, että koin olevani TKK:lla väärässä paikassa ja haaskaamassa aikaani.

Mutten tiennyt paremmastakaan. Luulin sen vain kuuluvan asiaan, että opiskelusta suurin osa on penseää pakkopullaa. Palkinto odottaisi sitten vuosien pakerruksen päässä pääaineen kurssien parissa, jotka olivatkin kiehtovuudessaan aivan eri luokkaa peruskurssien kanssa.

Luovuus lukossa

Mystinen lamaantuminen tärkeiden asioiden tekemisen äärellä ei silti tyssännyt koulun loppumiseen. Se siirtyi luovuuden ja lyriikan suoltamisen tielle. Bändi oli duunannut biisejä kasapäin valmiiksi ja minun oli tuotettava tekstit ja melodiat. Hyvänen aika, kun se oli toisinaan hidasta.

Pitkään pyrin toimimaan sillä periaatteella, että priorisoin sen homman, joka on vain saatava tehdyksi enkä aloita mitään muuta ennen kuin olen valmis. Siitä tukalin esimerkki oli eräs pääsiäisviikko, kun olin päättänyt tehdä sanat yhteen kappaleeseen, joka oli odotellut tekstiään jo kuukausia. Tuijotin neljä päivää tyhjää ruutua. Välillä rävelsin muutaman värssyn. Ei vaan irronnut. Jossain kohtaa ymmärsin sallia itseni tehdä jotain muuta välissä. Viidentenä päivänä syntyi koko teksti. Mutta minkä kärvistelyn ja ajanhukan kautta!

Tänään kehtaan myöntää, että tuo strategia on yksi pöljimmistä, jonka tiedän. Varsinkin luovuutta vaativien hommien osalta. Ainakin omalla kohdallani.

Vaikka kuinka olen kuullut ohjeita siitä, että parhaat kirjoittajat, lauluntekijät ja maalarit ovat muodostaneet itselleen säännöllisen työskentelyrutiinin ja menevät aamulla kello 8 istumaan työhuoneelleen ja avaavat luovuuden hanan, en silti jaksa uskoa, että se menee aina niin. Ehkä on olemassa joitain ihmisiä, joille se toimii. Ja sitten niitä, joiden on itse muovailtava omat sääntönsä.

Entä jos vitkastelu ei kerrokaan saamattomuudestasi?

On hetkiä, jolloin muulloin vaikealta tuntuvat asiat luistavat kuin itsestään.
On hetkiä, kun mikään ei suju ja tekee mieli mennä peiton alle mököttämään.
On hetkiä, kun inspiraatio iskee.
Hetkiä, kun se katkeaa, hetkiä, kun se löytää tiensä takaisin.
Niiden hetkien väliin voi mahtua jopa vuosia.
Jos sen antaisi vain tapahtua.

Aloitusmotivaation löytämisessä voi toki auttaa myös riman laskeminen ja omaan epäonnistumisen pelkoon tutustuminen sekä – niin tylsää kuin se onkin – sinnikäs harjoittelu. Omalla kohdallani koen pelon rakentaman muurimaisen vitkastelun hälvenneen luovuutta vaativien tehtävien yltä jo suurimmaksi osin, ja uskoisin sen johtuvan ei niinkään harjoittelusta vaan tiedostamattomien ajatussolmujen ja tunneblokkien raivauksesta.

Siltikin koen hetkiä, kun seinä nousee vastaan. Esimerkiksi nyt, kun kuvittelin että minun on kirjoitettava artikkeli siitä, miten voi selvitä työkaaoksen keskellä, jossa jokainen sähköpostin kilahdus paukauttaa sydämen kurkkuun. Kuvittelin pitäväni webinaarin aiheesta tiistaina. Mutta huomaan, että aihe ei liikauta minua tässä hetkessä lainkaan.

Tuntuu oudolta huomata, että tällä kertaa minua ei pitele paikoillaan epäonnistumisen pelko vaan jokin muu.

Ehkä tämä itsensä kuuntelusta kirjoittaminen on juuri nyt tärkeämpää, sillä tämä teksti luiskahti näppäimistölle täysin vaivattomasti. Koska olen tottunut olemaan äärimmäisen tunnollinen, webinaarin peruminen tuntuu vaikealta vaihtoehdolta. Mutta vielä vaikeampaa minun olisi toimia itseäni vastaan.

Kun jonkin asian tekeminen ei vaan lutviudu, se ei tarkoita, että minä olisin vääränlainen ja huono. Sen sijaan voisinkin kysyä itseltäni, olenko sittenkin keskittymässä aivan vääriin asioihin tällä hetkellä?

Voihan olla, etten ole levännyt tarpeeksi. Tai ehkä toimin tiedostamattani arvojani vastaan. Jotkut puhuvat siitä, että sydän tai sielu tietää, mikä minulle on parhaaksi, ja se on se ääni jota minun on seurattava. Siitä koen saavani kiinni päivä päivältä enemmän. Se reitti ei tunnu järkevältä, mutta sen seuraaminen tuntuu vain oikealta. Siinä on yhtä aikaa rauha ja innostus. Se on se tie, jolla ihmeitä tapahtuu. Kuten Saara Aallon tapauksessa X-Factoreissa.

Mitä siis tehdä silloin, kun et vaan yksinkertaisesti pysty tekemään jotakin asiaa, jonka koet tärkeäksi?

Tee jotain muuta.
Tai älä tee mitään.
Jos asia on tärkeä, se tekee kyllä itsensä.
Jos ei, sen tekemättä jättäminen ei haittaa ketään.

ndivider

Tässä itseäni viisaamman kirjailijan eli Charles Bukowskin osuvia aatoksia aiheesta:

Nopea apu hankaliin ihmissuhteisiin

Ovatko hermot kireällä työkaverin, kumppanin tai anopin tähden? Tilaa tästä sähköpostiisi ilmainen peiliharjoitus, joka antaa nopean huojennuksen tukaliin tilanteisiin taukkien kanssa!

Sinne läks! Jos viestiä ei löytynyt inboksista, vilkaise spämmikansio.