Yksinäisyys

Olet yksin.

Olet tehnyt matkaa eteenpäin, kasvanut tietoisuudessasi yhä korkeammalle, laajemmaksi.
Katsonut pelkojasi silmästä silmään.
Ryöminyt läpi lapsuustraumojen.
Tunnistanut, ettei tuokaan ajatusrakennelma ollut totta.
Kokenut pohjatonta kipua.

Antanut tyhjyyden tulla.

Sellaisen tyhjyyden, jossa et ole enää se, joksi itseäsi luulet.
Siellä on tilaa. Tyhjää tilaa.
Joka täyttyy sillä, mitä todella olet.

Käynyt läpi tämän saman syklin yhä uudestaan.

Ja uudestaan.

Jäänyt yksin yhä uudestaan.

Kun se, joksi itseäsi luulet, on ainaisessa muutoksessa.
Kun ihmiset ympärilläsi eivät muutu samassa tahdissa.
Et enää tunnista itseäsi heidän kauttaan.
Vaikka kuinka haluaisit tarttua vanhoihin turvaköysiin.

Sinun on hypättävä tyhjän päälle.
Etsittävä itsellesi uudet peilit.
Yhä uudestaan.

Ja lopulta.

Illuusio peilistä särkyy.
Jäät aivan yksin.
Vailla heijastuspintaa.

Sinun on pakko kääntyä katsomaan itseesi.
Koska koskaan ei mitään muuta ollutkaan.
Vaikka niin pitkään yrititkin olla jotain muuta.

Koska pelottavinta on suostua todelliseen yksinäisyyteen.
Suostua itsensä kuulemiseen, näkemiseen, tuntemiseen ja tukemiseen.
Silloin yksinäisyys alkaa muuttaa hitaasti muotoaan.
Viheliäisestä vastustajasta aidoksi ystäväksi.

Etkä jää enää yksin.

Se kulkee aina rinnallasi.